Matka manalaan

Mä oon pelkkä vitsi. 
Kukaan ei ota mua vakavasti. 
Kukaan ei ota todesta tuskanhuutojani, 
sillä muut luulevat sen olevan valhetta.

Ja niin hänet jätettiin kuolemaan.
Sinä sateisena yönä yhden ihmisen elämä päättyi.
Tuska vaikeni, kärsimys on ohi.
Sielu matkaa manalaan, korpit kaiken irti ruumiista saa.

Syksyn syntymä

Tuuli hiljaa ujeltaa,
aurinko painuu vuorten taa.
Puut lehtensä pois ravistaa,
kasvit käyvät nukkumaan.
Kylmyys lämmön karkoittaa,
syksy tekee tuloaan.

Pimeys jälleen yllämme on,
mieleni on onneton.



Rakkauden kahleet

Koetin sua tavoittaa,

en susta otetta saa.

Olet kuin perhonen,

lennät tiehesi.

Olet kuin haamu,

kuljet lävitseni.

Olet kuin voima,

joka minua hallitsee.

En sua mielestäni saa,

en voi sua unohtaa.

Katseesi salpaa minut,

hengitykseni lamauttaa.

Mikä vois mut pelastaa?

Mikä sais mut unohtamaan?

You just flew away...

Kesän taika

Kesä tuo onnen mukanaan,
vie huolet unholaan.
Aurinko kylmyyden karkoittaa,
saa luonnon hehkumaan.

Minua ei satuta kylmyys,
ei pahuus ihmisten.
Voin vaan olla,
ja kaiken unohtaa.

Vaan kunpa kestäisi ikuisesti tämä,
hetki auringon lämmittämä.
Ja kun kylmyys luoksemme saapuu,
ja kun pahuus meitä kohtaa.

Tiedän, olet luonani aina.

Syntynyt ihmiseksi, virheitä tekeväksi

Joku vuosi sitten heräsin todellisuuteen.
Minulle valkeni totuus elämästä,
ihmisyydestä,
sen pahuudesta,
ihmisten riittämättömyydestä.

Kuvittelin olevani kaiken sen yläpuolella.
Minä olisin itse täydellisyys,
neiti virheettömyys.
En tekisi virheitä,
en satuttaisi toisia sanoillani.

Olin väärässä.
Lankean kuoleman edessä, kuten muut.
Teen virheitä, kuten muutkin.
Pelon sokaisemana olen valmis tekemään pahaa.

Onko meillä oikeus antaa itsellemme anteeksi?
Näen peilistä ihmisen kuvajaisen.
Kuvajaisen, joka hymyilee kauniisti.
Mutta kukaan ei näe hymyn alla lymyilevää pahuutta.

Ihmisyyden taakka

Taivas yötä tullen tummenee, tähdet taivaan kirkastuu.

Pimeys tekee minulle seuraa,

ajatukseni herättää.

Entä jos kaikki olisikin toisin?

Entä jos ihmiseksi muuttuisin?

Kaikki taakat luojalle jättäisin,

elämääni rauhallisin mielin jatkaisin?

Olen kirous ja siunaus yhtäaikaa:

samalla olen hyvä, samalla paha.

Samalla olen rakastava, samalla vihaava.

Kuinka voisin antaa itselleni anteeksi sen,

että olen vain ihminen?

Lopulta väsymys painaa hartioitani,

pimeys tuudittaa minut uneen.

Sielun vankila

Taakkas minulle annoit,

sitä luottamuksella kannoin.

Kuolematonta näyttelin,

pelkoani vastaan taistelin.

En tahtonut kenenkään tietävän,

en tahtonut kenenkään lävitseni näkevän.

En tahtonut tuottaa pettymystä, 

en tahtonut kehenkään turvata.

En ole yksin,

mutta ylpeys on kuin vankila.

Se ei päästä muita luo.