Joku vuosi sitten heräsin todellisuuteen.
Minulle valkeni totuus elämästä,
ihmisyydestä,
sen pahuudesta,
ihmisten riittämättömyydestä.
Kuvittelin olevani kaiken sen yläpuolella.
Minä olisin itse täydellisyys,
neiti virheettömyys.
En tekisi virheitä,
en satuttaisi toisia sanoillani.
Olin väärässä.
Lankean kuoleman edessä, kuten muut.
Teen virheitä, kuten muutkin.
Pelon sokaisemana olen valmis tekemään pahaa.
Onko meillä oikeus antaa itsellemme anteeksi?
Näen peilistä ihmisen kuvajaisen.
Kuvajaisen, joka hymyilee kauniisti.
Mutta kukaan ei näe hymyn alla lymyilevää pahuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti