Veitsen tuoma armo

Ystäväni toiveesta kirjoitin angstiaiheisen runon.

Kukaan ei välitä, ei rakasta.
Sisälläni on vain vihaa ja itseinhoa.
En näe itsessäni mitään hyvää,
en mitään mitä joku voisi rakastaa.
Tunnen olevani arvoton, mitätön.

Tuska pakottaa minut polvilleen,
kärsimys tekee minusta nöyrän.
Veitsi karkottaa tuskan hetkeksi.
Lämpimän veren vuotaessa ranteistani,
sen hetken ajan tunsin...
raukeutta.

Mutta sitten...

Tuska palaa.
Aina vain voimakkaampana.

Olen jälleen maassa käpertyneenä.
Itseä vihaavana olentona.
Tahdon pois.

Tahdon kuolla.